DOKUMENTTIROMAANIN JÄLJILLÄ
Eikö Suomessa osata kirjoittaa totuudesta? Annu Kekäläiseltä tänä syksynä ilmestynyt Leiri kuuluu suomeksi kirjoitettujen dokumenttiromaanien edelläkävijöihin.
Free-toimittaja Elina Grundström toteaa kolumnissaan (HS 26.10.2010, A2), ettei Suomessa osata kirjoittaa totuudesta eikä useimpia tositarinoiden lajityyppejä edes tunnisteta saati opeteta.
Suomeksi kirjoitettujen dokumenttiromaanien kenttä ei kuitenkaan ole aivan niin valkoinen läiskä suomalaisessa tietokirjallisuudessa kuin Grundströmin kirjoitus antaisi ymmärtää: tänä syksynä ilmestyi Annu Kekäläisen Leiri, joka on illuusioton kuvaus pakolaisleirin asukkaiden elämänpoluista. Samalla Leiri on dokumentti alati muuttuvista tarinoista, joilla sekä leiriläiset että avustusjärjestöt yrittävät ostaa parempaa huomista.
Jo ennen Leiri-kirjaansa (WSOY) toimittaja Annu Kekäläinen julkaisi Valkoista mustalla -teoksen (Pieni Karhu 2006), joka sekin asettuu lähelle dokumenttiromaanin genreä. Kekäläisen voikin syystä nostaa suomeksi kirjoitetun dokumenttiromaanin edelläkävijöiden joukkoon.
Pakolaisleiri, Afrikka, humaanitaarinen työ ja ihmisoikeudet eivät tietenkään ole järin seksikäs yhdistelmä lukevan suomalaisyleisön mielestä, mikä selittänee Grundströminkin lapsusta. Kekäläisen aihepiiri edustaa tietokirjallisuuden syrjää – aivan kuten Kakuman pakolaisleirin asukkaatkin kokevat elävänsä maailman syrjässä – mutta kun mennään piskuisen kotomaamme rajojen yli, Kekäläisen kuvaaman syrjän lukijakunta moninkertaistuu.
***
Kirjoittamista voi opettaa, totta; vielä paremmin kirjoittamista oppii lukemalla. Aionkin tutustuttaa ohjaamiani journalistiopiskelijoita dokumenttiromaanin lajityyppiin Annu Kekäläisen Leiri-kirjan myötävaikutuksella.