… arvaisitkohan? Palkinnon saajan nimi paljastuu tämän blogikirjoitukseni lopussa; ääneen luettuna noin 3 minuutin ja 20 sekunnin päästä♥.
“Kirjoita lyhyitä virkkeitä”, opettajat neuvovat. Lyhyestä siis virsi kaunis – näinköhän?
Jos henki loppuu lausetta tai virkettä ääneen lukiessa, tekstille pitää tehdä jotain. Tämä on oma nyrkkisääntöni, jonka olen esitellyt myös opiskelijoille. (Noin viidesosa aloittavista journalistiopiskelijoista tunnistaa lauseen ja virkkeen eron, mutta se on toinen tarina, ja pohtia voi sitäkin, miten olennaista eron tunnistaminen edes on.)
Mitä sanoisit tästä: “Siellä satumainen tunnelma oli vielä vahvempi kuin muualla, tallin kello jatkoi synkkää dickensiläistä pilaansa ja näytti yhä kahtakymmentä vaille yhdeksää, kaikki tarvekalut ja varusteet olivat talleissa paikoillaan, ja ovet oli pantu siististi salpaan, mutta kaikkea peittivät paksut hämähäkinverkot ja pöly niin, että ikkunasta sisään kurkistaessaan melkein odotti näkevänsä rivin hevosia, jotka nukkuivat paksut seitit verhonaan.”
Pituutta piisaa, mutta henki ei lopu. Ja pakahduttavan taidokasta pilkun käyttöä – huomaa myös pilkutus ja-sanan edessä (mikä on opiskelijoille ja itsellenikin ajoittain vaikeaa). Fantastinen virke! Ehkä sen tunnistatkin? Se on Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaanista (Tammi, Keltainen kirjasto, 2011; englanninkielinen alkuteos The Little Stranger, 2009).
Olin ostanut kirjan, koska sen kannessa oli mainosteksti Vuoden paras käännöskirja 2011. Kirjailijaa en tuntenut enkä niin kovin perusta kartanoromantiikasta, edes postmodernista. Minulla ei ollut ennakkokäsitystä, miksi kirja oli rankattu parhaaksi käännöskirjaksi, mutta kun olin päässyt sivulle 460, hiffasin: sen suomen kieli soljuu suloisesti, ja lukija voi liihotella sivulta seuraavalle vaivattomasti, takeltelematta. Innoittuneena jaoin oivallukseni myös opiskelijoille, jotka harjoittelivat pitkien henkilöjuttujen kirjoittamista.
Äskettäin silmäni osui ystävättären hyllyssä samaisen Sarah Watersin romaaniin Yövartio (Tammi 2007; alkuteos The Night Watch, 2006). Ja kas, jo sivulla 13: “Duncan ei voinut käsittää, mikä taloa piti pystyssä, ja kun hän ja herra Mundy menivät sisään, Duncan pelkäsi niin kuin monta kertaa ennenkin, että joskus hän vielä panisi oven piirun verran liian kovaa kiinni, ja koko talo sortuisi heidän ympäriltään.” Ei lopu henki tätäkään virkettä lukiessa, ja jälleen kerran aivan järisyttävän taitavaa pilkutusta.
Seuraavaksi aloin pohdiskella, pitäisikö minun kaivaa Watersin englanninkieliset alkuteokset käsiini, jotta voisin vertailla hänen ilmaisuaan suomennoksiin. Naapurini Merja Sainio, käännöstieteen opiskelija ja suomentaja, kuitenkin valisti, että käännöstä voidaan tarkastella ja arvioida itsenäisenä teoksena vertaamatta sitä alkuperäiskieliseen.
Ja siitäpä johduimme ideoimaan Suomeen uuden kulttuuripalkinnon: Päivän pilkku.
Ensimmäisen Päivän pilkku -tunnustuspalkinnon saa… [torven törähdyksiä, rummun päristyksiä] suomentaja Helene Bützow! Hän on suomentanut kummankin mainitsemani Waters-romaanin sekä kirjailijalta aiemmin ilmestyneen Silmänkääntäjän. Sydämelliset onnittelumme.
Otan mieluusti vastaan ehdotuksia seuraavan Päivän pilkku -palkinnon saajasta. Ilmianna Päivän pilkku!