Kiinnostava nykyilmiö: viestinnän ammattilaiset ja tutkijat kiinnittävät aikaisempaa enemmän huomiota suomen kielen sujuvuuteen ja oikeakielisyyteen. Ja sekös kaltaistani suomensuojelijaa ilahduttaa.
Mistähän kiinnostus suomeen kumpuaa?
Ehkäpä englannin invaasiosta suomalaisiin organisaatioihin: kun yrityksen tai tutkijan asiointikieli on englanti, osaavankin kielenkäyttäjän suomi saattaa hapertua, ja kun sitten tulee eteen tilanne, jossa on tarpeen tuottaa tekstiä myös suomeksi, tuntuu varmemmalta pyytää ammattilaista apuun.
Toinen selitys liittynee sukupolveen: vaativissakin viestintä- ja markkinointitehtävissä alkaa olla kolmikymppisiä ja alle, joiden koulupolun opetussuunnitelmiin ei järin paljon kielenhuoltoa mahtunut ja jotka kenties kirjoittivat opinnäytteensä pelkästään englanniksi. Ja nuoremmillakin on vitsa väännettävänään: ylioppilastutkintolautakunta on todennut, että useimmissa laudaturiin yltävissä suomen kielen suorituksissa on peruskielivirheitä (jotka saisivat vanhan koulukunnan kielenkäyttäjät pöyristymään; ankarimpien kriitikoiden tosin olisi hyvä muistaa, että kieli muuttuu kuten kielenkäyttäjien maailmakin; nythän me alamme tekemään sen sijaan että alkaisimme tehdä;-)).
***
Tekstin rakenteessa vaikeuskerroin kasvaa, eikä poukkoilevasta tai virkkeitä (ajatuksia) horjahdellen yhdistelevästä tekstistä kovin kummoista pelkällä kielenhuollolla saa. Editointi vaatii usein lisää tiedonhankintaa – enemmän lihaa luiden päälle – ja faktantarkistustakin, mutta kun perusta on lopulta saatu vahvaksi, osaava editoija pystyy rakentamaan tekstistä lukijaa koko lukuaktin ajan lempeästi ohjaavan, inspiroivan kokemuksen.
Niin että tekstiin tolkku ja rakenteeseen ryhti. Ja totta sekin, että toisen tekstiä on aina helpompi huoltaa ja editoida kuin omaansa:-)