Työskentelin omaishoitajana kymmenkunta vuotta ja viimeiset vuodet sopimusomaishoitajana. Kirjoitin korona-aikana kolumneja, joita julkaistiin Pääkaupungiseudun omaishoitajat ry:n Oma-lehden verkkosivustolla. Muun muassa tällaisen:
Olen tullut allergiseksi kodin äänille. Kun kaukosäädin kolahtaa lattialle tai nokkamuki putoaa kopsahtaen, säpsähdän. Tuntuu kuin ääni lävistäisi minut.
Kuuloaistin perimmäinen tehtävä lienee se, että ihminen osaa tunnistaa äkillisistä, kovista äänistä vaaran merkit. Minullekin jokainen kolahdus on sekunnin murto-osan verran vaaran merkki, mutta jo silmänräpäyksessä ärsyynnyn ja kiroan ääneen: minun on taas – ties monennenko kerran saman päivän aikana – ryhdyttävä keräilijäksi.
Uusi havaintoni on, etten enää jaksaisi kuunnella puolisoani.
Hän saattaa aloittaa keskustelun melkeinpä säkenöivän sujuvasti (kuin silloin ennen): ”Nyt meidän, Sari, täytyy keskustella tärkeästä asiasta.” Mutta sitten sitä tärkeää asiaa ei hänen suustaan tulekaan, vaan puhe juuttuu. Yritän arvailla, liittyykö asia hänen vanhaan äitiinsä, nivelrikkoiseen polveensa, lapseemme tai kenties tv-ohjelmaan, ja kun vastausta ei tule, tivaan turhautuneena: ”Sano se SANA, johon asia liittyy.”
Sanaa ei tule, ja puuroutuvan sopertelun jälkeen puolisoni luovuttaa. Minä puolestani olen helpottunut, kun dialogi tyssää ja voin jatkaa itselleni tärkeää askaretta.
Ja mikä kumma siinä on, että puolisoni valitsee keskustelulle useimmiten aivan väärän tilanteen. Tärkeä asia kun tahtoo tulla hänelle mieleen juuri silloin, kun häärään avokeittiössämme, lasken vettä kahvipannuun tai puhun puhelimessa. Minulla on todettu lievä kuulonalenema, enkä kuule kunnolla, jos ympärillä on hälyä saati jos olen selkä puhujaan päin.
Puolisoni saa Kelan maksamaa puheterapiaa, jota on korona-aikana toteutettu etänä tietokoneen välityksellä (toimii muuten ällistyttävän hyvin). En lakkaa hämmästelemästä, miten selvästi ja kuuluvalla äänellä puolisoni terapeutin kannustamana löytää yksittäisiä sanoja ja toistaa jopa lyhyitä virkkeitä. Kadehdin puheterapeutin ammattitaitoa, olkoonkin että terapiasanastolla, kuten ”petoeläin” ja ”surffilauta”, on varsin vähän tekemistä meidän arkisen elomme kanssa.
Minun pitäisi tietenkin sietää nokkamukin kopsahduksia ja ennen kaikkea minun pitäisi jaksaa keskustella puolisoni kanssa. Näin olen ymmärtänyt muun muassa Parkinsonliiton Puhumalla paras! -oppaasta. Itselleni ihannetila olisi päinvastainen.
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja, opettaja ja puolisonsa omaishoitaja. Ks. myös www.polli.fi